Hain koulutusta valmentajana, sain työkaluja omaan elämääni.
Kyllä minä huomasin itsessänikin muutoksia Aivotaidot-valmennuksen jälkeen. Ainakin pieniä. Suhtaudun valmennukselliseen koulutukseen avoimin mielin, mutta psykologisiin näkökulmiin tapaan asennoitua aika skeptisesti. Yllätyin, kun Aivotaidot-koulutuksessa lähdettiin liikkeelle itsetutkiskelun kautta ja pohdittiin omaa valmentaja-identiteettiä. Koulutuskokonaisuus kuitenkin sitoi kaiken yhteen. Onhan se niin, että kun valmentaja tunnistaa itsestään tiettyjä asioita – vaikkapa sen, minkälaisessa tilanteessa hän voi antaa parastaan – hänen on myös helpompi ymmärtää valmentamiensa lasten käyttäytymistä. Lapset eivät todellakaan ole muovailuvahaa. Koulutuksesta sain motivaatiokeinoja. Osaan varmastikin entistä paremmin tunnistaa tilanteet, joissa lapset ovat vastaanottavaisia ja joissa eivät lainkaan.
Koulutuksen aikana ehti keskustella ja vaihtaa ajatuksia myös toisten joukkueiden valmentajien kanssa. Kaikkien ikäluokkien valmentajien keskuudessa olimme samaa mieltä, että motivaation kannalta lapset ovat viikonloppuisin, aamupäivästä, parhaimmillaan. Pelaajat ovat kuin uudelleen käynnistettyjä, kun treeniä edeltävät hyvät yöunet ja riittävä aamuinen tankkaus.
Ehkä eniten yllätyin siitä, miten paljon sain koulutuksesta työkaluja itseni kehittämiseen. Lätkävalmennuksen lisäksi elämääni mahtuu perhettä, töitä, lopputyön tekemistä.Aivotaidot oli yllättävän hyvää materiaalia omaan elämääni. Alan tunnistaa jo paremmin, mikä on väsymystä, mikä yli- tai alivirittyneisyyttä. Kun päästää itsensä alivirittyneeksi, minkään tekeminen ei tunnu hyvältä. Nykyään tiedostan, että uupuneisuuden tunne ei aina olekaan väsymystä, vaan saatan olla alivirittyneisyyden tilassa. Koulutus oli hyvää herättelyä. Kai sitä osaa olla vähän armollisempi jopa itseään kohtaan, kun tuntee itsensä entistä paremmin.